Emarionin saaga

Penn Colen neliosainen romantasiasarja sukeltaa maailmaan, jossa monta vuosituhatta sitten yhdeksän jumalankaltaisen kuolemattoman sisaruskatras laati maagisen sopimuksen. Haettuaan turvapaikkaa ihmisten maailmasta, sisarukset rakastuivat  Emarionin asukkaisiin. Loitsulla Emarion jaettiin yhdeksään osaan, nimettiin sisarusten mukaan ja kyllästettiin kukin oman nimikkojumalansa voimilla. Heidän liittojensa jälkeläiset, Perilliset, jatkoivat hallitsemista. Perillisten ja tavallisten kuolevaisten kesken vallitsee hauras aselepo, mutta pinnan alla kiehuu. Tarinan keskiössä on parantaja nimeltä Diem Bellator.

Kirjailijan kotisivut

Kirjat:

1. Spark of the Everflame (Ikiliekin kipinä, 2026)

2. Glow of the Everflame (suom. Ikiliekin hehku, 2026)

3. Heat of the Everflame (suom. Ikiliekin polte, 10/2026)

4. Burn of the Everflame

Ikiliekin kipinä

Diem Bellator asustaa Kuolevaistenkaupungissa, maailmassa jota hallitsevat jumalten julmat jälkeläiset, Perilliset. Kun hänen äitinsä salaperäisesti katoaa, Diemin on uskaltauduttava Perillisten hoviin selvittämään äitinsä mysteeriä. Kuolevan kuninkaan komea perillinen tuntuu tarkkailevan Diemia ja samaan aikaan sisällissotaa lietsova kapinallisjoukko koettaa aiheuttaa pahennusta ja värvätä Diemin riveihinsä. Diemin on saatava äitinsä mysteerin lisäksi selvää itsestään ja perimästään.

Jotenkin minä kamalasti odotin tätä kirjaa, ihan siksikin, että halusin pitkästä aikaa päästä lukemaan kirjaa ja vielä suomeksi. En etukäteen ollut juurikaan tutustunut tähän sarjaan, joten lähdin matkaan ihan takki auki. Ensimmäinen osa keskittyy aika pitkälti maailman rakentamiseen eikä mitään suuren suurta mullistavaa pääse tapahtumaan vaikka odottikin ehkä vähän enemmän äksöniä tavalla tai toisella. Alkupuolisko tuntui vähän tylsältä, mutta niin sitä vaan huomasi ahmivansa sivuja odottaen mitä seuraavaksi tapahtuu. Diem on aika säpäkkä persoona, joka hankkiutuu alituiseen ongelmiin sanomisiensa ja tekemisiensä vuoksi ja se oli välillä vähän ärsyttävää, ja välillä hupaisaa luettavaa. Diemin ja kuninkaan perillisen Lutherin välinen kanssakäyminen oli parasta antia. Sitä oli valitettavan vähän, mutta huomasin hymyileväni typerästi joka kerta kun Diem pisti nyrpeälle miehelle jauhot suuhun. Mitään hurjaa lemmen leiskuntaa ainakaan tässä osassa ei ole, mutta silti slow burnin hippuset saivat minut hihkaisemaan pari kertaa pääni sisällä. Kirja oli helppolukuinen ja eteenpäin soljuva vaikkakin hiukan alkuun pitkäveteinen koska kaipasin enemmän tapahtumia, mutta onnistui kuitenkin silti koukuttamaan minut. Parien välistä kemiaa tiputeltiin vain pieninä annoksina, mutta joka kerta ne olivat yhtä kutkuttavia ja palan halusta saada tietää miten tämä kuvio etenee. Kirjan todellista antia tarjoillaan vasta loppusivuilla kun alkaa tapahtumaan ja tämä osa jää kyllä niin jännään kohtaan, että miten hitossa tässä jaksaa odottaa kesäkuuhun seuraavaa suomennosta? Vahva kolme plus plus plus!

Ikiliekin hehku

Diem on saanut tietää itsestään uusia asioita. Hän on valittu. Seuraava kuningatar. Hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä käyvät sotaa keskenään ja kaiken keskellä Diemin on opeteltava kaikki Perillisten hovin tavat. Hän oppii pian, että jokainen yrittää tehdä häneen tuttavuutta eikä kaikkien aikeet ole puhtaita. Kaiken keskellä hän kuitenkin onnistuu löytämään elämästään myös asioita, joiden vuoksi taistella. Suuret haasteet ovat vielä edessä päin ja mutkia on matkassa ennen kuin hänet virallisesti kruunataan kuningattareksi.

Siinä missä ensimmäinen osa oli aika ohut välipalakirja niin tähän toiseen osaan onkin survottu vähän kaikkea ihan urakalla. Kirjan alkupuolisko keskittyy lähinnä poliittisten kuvioiden ja draaman kehittelyyn ja mietin jossain vaiheessa eikö tämä lähde ikinä etenemään. Alku tosiaan oli vähän kuin liisterissä olisi tarponut ja jostain syystä minua ärsytti Diem ja hänen luupäisyytensä ihan suunnattoman paljon tässä osassa. Slowburn vaihtui välillä vähän slowpainiksi, mutta onneksi kirjassa oli maailman paras hahmo Taran, joka sanoi ääneen ne asiat, joita minä karjuin lukiessani kirjalle. Miksi sivuhahmot on nykyisin usein aivan törkeän hyviä ja melkein sivuuttavat päähahmotkin? En tiedä, mutta Taran on mun uusi rakkaus. Vaikka onkin blondi. Ei siinä, tälläkin kirjalla oli hetkensä, jotka saivat minut hymyilemään typerästi ja siirtymään hiukan Team Lutheriin. Maailmaa rakennetaan jälleen, uusia suhteita syntyy ja juonittelun tiivis verkko kiristyy entisestään. Loppua kohden kirja tosiaan kiihdyttää juonen kanssa ja loppumetreillä kirja pudottaa parikin wtf-hetkeä lukijansa silmien eteen. Ja tietenkin tämäkin osa päättyi semmoiseen cliffhangeriin, että odotellappa tässä nyt sitten seuraavaa osaa. Hyvää viihdyttävää romantasiaa, mutta josta ehkä hiukan uupui se jokin, en tiedä. Vahva kolme tähteä usealla plussalla. Aion kyllä jatkoakin lukea.